Elinkeinot

Maatalous

Vaikka maanviljelystä oli harjoitettu Paltamossa jo aiemminkin, kunnolla se lähti käyntiin vasta savolaisten uudisasukkaiden myötä, kun Olavinlinnan rakennustyöt kävivät kalliiksi ja verotus oli kovaa. Lisäksi Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa julisti 1530-luvulla, että erämaat ovat vallattavissa uudisasukkaille, eikä saamelaisilla ole omistusoikeutta alueeseen. Lisäksi vakituinen uudisasutus takaisi sen, että Ruotsin valtakunta voisi laajentua Pähkinäsaaren rajan pohjoispuolelle ja näin ollen kasvattaa maa-alaansa. 

Maanviljelys Paltamossa oli ajan tapaan kaskiviljelyä ja ensimmäiset uudisasukkaat saivatkin polttaa kaskensa minne mielivät. Vasta 1700-luvulla Ruotsin kuningaskunnassa toteutettu isojako lopetti kaskiviljelyn ja siirryttiin modernimpaan maatalouteen. Paltamossa isojako saatiin päätökseen vasta 1870-luvulla. 

Viljakasveista Paltamossa viljeltiin lähes pelkästään ruista ja ja ohraa aina 1900-luvulle saakka. Nauris oli tärkeä peruselintarvike 1800-luvun alkuun, aina perunan yleistymiseen saakka. Myös hamppua viljeltiin kuitujen takia. 

Hevonen oli tärkeä työjuhta, mutta 1600-luvun alkupuolella hevosia ei ollut kuin suunnilleen joka toisessa paltamolaistalossa.

Tervanpoltto

Tervaa on poltettu vuosisatojen ajan Kiehimänjoen alueella kotitarpeeksi, puun suoja-aineeksi kosteutta ja lahoamista vastaan. Myyntiin tervaa poltettiin Uudenkaupungin rauhan (1721) sekä Turun rauhan (1743) jälkeen. Tuolloin Ruotsi menetti monet eteläisen Suomen satamista Venäjälle. Oulu sai tapulikaupungin oikeudet vuonna 1765,

Paltamonkin alueen tervan myynti lisääntyi ja 1800-luvun loppupuolella tervakauppa oli merkittävä elinkeino alueen väestölle. Kiehimänjoen suulle perusti oululainen G.A. Snellman (kauppahuone J.W. Snellman) tervanostopaikan, Joenniemen tervahovin, vuonna 1883. Tervanpolton huippu ajoittui vuoteen 1900 jolloin Snellmanin kauppahuone osti Kiehimässä 6339 tynnyriä tervaa. Tervanosto lakkasi 1910-luvulla kannattavamman metsäteollisuuden takia.

Tervaa valmistettiin pihkaantuneesta kelopuusta. Männyn koloaminen aloitettiin puun tyvestä ja ensimmäisenä vuotena koloraudalla poistettiin männyn kuorta pariin metrin korkeuteen. Seuraavana vuotena koloamista jatkettiin ylempää ja mäntyä voitiin kuoria vielä tulevanakin vuotena. Tervasmännikkö sai pihkaantua kolmisen vuotta. Kelottuneet puut kaadettiin, tyviosat otettiin tervaspuiksi ja pilkottiin säröksiksi.

Tervahaudan pohjaksi valittiin kivetön alue. Maahan kaivettiin loivapohjainen suppilomainen syvänne. Pohja tiivistettiin savella tai mudalla ja päälle asetettiin kuusen parkkia tai koivun tuohta. Särökset ladolttiin kerroksittain alaviistoon tyvi kohti haudan silmään pystytettyä puuta. Päältä tasainen keko peitettiin turpeilla, laki sammaleilla tai mullalla. Tervahaudan pohjan alaosaa, palton reunaa, jätettiin auki. Hauta sytytettiin avoimeksi jätetystä maanrajasta yhtä aikaa joka puolelta jotta palaminen kohti tervahaudan keskustaa edistyi tasaisesti.

Aluksi haudan pohjalla olevasta puisesta piipusta tippui halssin kautta tynnyriin tervansekaista vettä ja noin kolmantena päivänä valui tervaa. Keskikokoisen tervahaudan polttaminen kesti noin viikon verran. Yhdestä haudasta saatiin keskimäärin 5000-8000 litraa tervaa. Paltamoon – varhaisimpien paltamolaisten Oulun soutajien mukaan nimensä saanut pitkä ja kapea tervavene – mahtui noin 24-30 tynnyriä.

Savotat

Läheltä ja kaukaa olleet savotat olivat uuralaisten tavallisinta talvihanketta. Vain suurimmat talot tulivat toimeen ilman ulkopuolisia metsätöitä. Tietysti savottaa tehtiin myös omissa metsissä. Savottatyö oli ennen koneaikaa hyvin raskasta ja kämpissä tai toisten nurkissa majoittuminen vaati sikeyttä. (Uura. Tarinoita kolmen kosken kylästä. 2012)

Uitto ja muu puunjalostus

Rautatieverkoston laajeneminen tervanpolttoalueille nosti puun hintaa. Metsäteollisuus kannatti paremmin kuin tervanpoltto. Samoihin aikoihin kivihiiliterva alkoi yleistyä ja tervatalous hiipui.

Puutavaran laajamittainen uitto Oulujärven vesistöalueella alkoi 1880-luvun alussa. Kiehimänsuun seutua ei aluksi pidetty sopivana varastointipaikkana, koska paikkaa pidettiin ahtaana, sopimattomana ja kalliina. Erottelu kuitenkin perustettiin 1882. Tukin erottelussa uittomiehet poimivat tietyillä leimoilla varustetut rukit erilleen omiin kujiinsa. Uitto tapahtui irtouittona, jossa puut kulkivat virtauksen voimalla jokea ptkin ja järven kohdalla tukit sidottiin lautoiksi ja hinattiin järven yli.

Uiton alkuaikoina Kiehimänjoensuussa oli uiton erottelussa työvuorossa 50–60 miestä. Yläjuoksun joki- ja koskipaikat huomioon ottaen työmiesten yhteismäärä kohosi noin 80 henkeen. Työvuoron pituus oli usein 12 tuntia. Kiehimänjoen uitto tehostui, kun Leijon talon kohdalle valmistui uusi erottelulaitos 1932.

Uitto koneellistui 1938, jolloin Kiehimänjoelle saatiin diesel-moottorilla toiminut niputuskone. Samalla työvoiman määrä nousi joella 120—150 mieheen, jotka paiskivat töitä kahdessa vuorossa. Tulkinuitto Kiehimänjoella hiipui voimalaitosten rakentamisen jälkeen 1950- ja 1960-luvuilla. Täydellinen nippu-uitto aloitettiin vuonna 1963, mikä vähensi ratkaisevasti työvoiman tarvetta. Viimeiset niput uitettiin Kiehimänjoella 1980-luvun lopussa. Puunkuljetukset siirtyivät juniin ja autoihin. (Paltamo. Kainuun emäpitäjä. 2013).

Paperitehdas Leppikoskelle?

Vielä 1850-luvun puolivälissä sahoja sai perustaa vain vesiputousten äärelle ja koska Paltamossa koskia riittää, viipurilainen kauppahuone Paul Wahl & Co. hankki itselleen luvan perustaa saha Leppikosken varrelle. Oikeutta ei kuitenkaan käytetty, vaan Wahl osti puolet Ämmänkosken sahasta Kajaanista. Wahlin puolisko myytiin myöhemmin J. W. Snellman G:sonille.

Leppikoskea ei kuitenkaan unohdettu. 1900-luvun alussa tamperelainen ryhmittymä alkoi suunnitella paperitehdasta Kainuuseen. Mahdollisia paikkoja oli kaksi: Kajaani ja Leppikoski. Kun Kajaanin kaupunki ei halunnut myydä omaa osuuttaan, Leppikoski jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. 

Leppikosken rannalla sijainneesta Räsälän talosta käytiin tarjouskilpailu tamperelaista ryhmää edustaneen August Annilan sekä Kauppahuone J. W. Snellman G:sonia edustaneen G. A. Snellmanin välillä. Annila voitti tämän kilpailun ja tehdashanke eteni myötätuulessa. 

Oululaiset esittivät kuitenkin valituksen senaatille, koska olivat huolissaan omista alueistaan. Valitus ei mennyt läpi, joten Leppikoskelle olisi saanut rakentaa paperitehtaan. Hanke kuitenkin kaatui rahoituksen puutteeseen ja myöhemmin samat tamperelaiset perustivat Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön, eli myöhemmän Kajaani Oy:n.

Kalastus

Kalastus on ollut tärkeä elinkeino ja ravinnonlähde paltamolaisille. Hauki oli tärkein kala ja sitä pyydettiin alkuun atraimella, mutta myöhemmin verkoilla ja katiskoilla. Muikkua pyydettiin nuotilla, mutta sitä ei pidetty vero- eikä kauppatavarana. 

Suurin osa kaloista säilöttiin kuivaamalla, suolaamalla tai savustamalla myöhempää käyttöä varten. Ennen tervakaupan alkamista suola oli harvinaisempaa ja kalliimpaa, joten kuivausta ja savustusta käytettiin yleisemmin. 

Kalaa pyydettiin ravinnoksi pääasiassa omaan käyttöön, mutta kruunu vaati oman osansa kalatavarasta verona ja kala toimi myös kauppatavarana Kajaanin torilla.

Kolokkamatikka

 

Tänä päivänä 30.10. veti ensimmäisen kerran tälle talvelle rannat Vasikkahaassa riitteeseen. Tuli mieleen muuan syksy n. 60 vuoden takaa. Joka tapauksessa ennen ”vedenpaisumusta”. 
Oli pakkasjakso eikä yhtään lunta. Rannat jäätyivät kirkkaaseen kantavaan jäähän. Jaakko-ukin kanssa pääsin kokemaan tuota otsikon tosi harvinaista ja sesonkiluontoista kalastusmuotoa. Ukilla ”paukka”, 4-5 tuuman pölkynpätkä, johon oli kairattu tuuman, vai olisiko ollut seitenkasin, reikä varren kiinnitystä varten.
Hiippailtiin pitkin Autioniemen ja Autiolahden rantoja. Jännää oli. Siellä täällä simpukankuorten ja parkinsuilujen joukossa ui pieniä hauentuppia ja matikanluiruja. Vain muutamia kertoja ukin paukka jymähti jään pintaan. Niinä kertoina jään alla näkyi eviään tärisyttävä hauki tai matikka. Minulla oli pikku kirves, jolla kiireellä rikoin jään ja nostin kalan jäälle. Käsiä ei meinannutkaan palella. Ei ne saaliit suuriksi nousseet mutta tunnelman muistan tuoreena näinkin pitkän ajan jälkeen. (Reino Leinosen muistelu kolokkamatikan pyynnistä.)

Helmestys

Jokihelmisimpukka eli raakkua tavattiin Suomen joissa laajalti vielä parisataa vuotta sitten. Raakkua pidetään puhtaan veden symbolina, sillä se ei menestys likaantuneessa vedessä. Raakkua on pyydetty lähinnä sen tuottaman helmen takia, vaikka vain noin joka 300. simpukka sisältää helmen. Helmestys on ollut Kiehimänjoellakin merkittävä tulonlähde 1500-luvulta aina 1930-luvulle saakka, jolloin ryöstöpyynnillä sekä elinympäristön muutoksella simpukkakanta ajettiin tuhon partaalle. Nykyisin yli satavuotiaaksi elävä jokihelmisimpukka on rauhoitettu (1955).

Venäläiset ja karjalaiset helmenpyytäjät harjoittivat ilmeisesti helmestystä Kiehimänjoella jo 1400-luvulta aina 1900-luvulle asti ja valtaosa helmistä päätyi Venäjän hoviin. Oikeus pyyttää simpukkaa taattiin kaikille vuonna 1747 ja samalla pyyntiin tuli myös rajoituksia. Kyseessä ei ollut kuitenkaan rajoittamien sen vuoksi että simpukan pelättiin häviävän, vaan enemminkin haluttiin pitää helmen arvo korkealla.

Valokuvaaja Konrad Hollo oli Kainuun tunnetuimpia 1900-luvun helmenpyytäjiä ja hän pyydysti raakkuja myös Kiehimänjoella.

Ravustus

Ravustus oli 1960-luvulla ennen Leppikosken voimalaitoksen tuloa iso asia uuralaisille. Kiehimänjoki oli kuuluisa ravuistaan. Rapumerrat rakennettiin itse katiskaverkoista, sillä kaupallisesti valmistettuihin mertoihin harvoilla oli varaa. Syötteinä ravuille käytettiin lähinnä pikkukaloja ja syötit piti vaihtaa päivittäin. Rapuja pyydettiin myös lipeillä. Kaikki ravut menivät myyntiin kirkonkylälle tai paikalla käynneille ostajille. (Uura. Tarinoita kosken kosken kylästä. 2012.)

Metsästys

Erämaan uudisasukkaille metsästys oli merkittävä elinkeino ja uudisasukkaat maksoivatkin veroja villiriistan nahoilla. Paltamolaisen uudisasukkaan tärkein ase oli jalkajousi aina 1700-luvulle, jolloin tuliaseet alkoivat yleistyä. 

Metsäpeura oli tärkein riistaeläin uudisasukkaiden keskuudessa. Hirvi oli 1700-luvulla huomattavasti harvinaisempi tuttavuus, mutta sitäkin tavattiin. Karhua metsästettiin yleensä ensilumen tultua kun eläin oli käynyt talviunilleen. Susia pyydystettiin keväisin lumien sulamisen alettua. 

Tärkein turkiseläin oli orava ja oravannahkoilla maksettiin Paltamossa veroja kruunulle vielä 1600-luvulla. Kärppä oli toinen tärkeä turkiseläin, mutta harvinaisempi ja arvokkaampi. Vielä kärppääkin arvokkaampi oli kettu, jonka turkiksen arvo oli jopa kymmenkertainen oravaan verrattuna.